Laivat uppoavat, ihmiset myrkyttyvät tai sillat romahtavat harvoin vain yhden pieleen menneen asian takia. Aluksi näyttää siltä, että onnettomuus johtui säästä, suunnitteluvirheestä, varusteista, navigoinnista, väärän vivun kääntämisestä, liian suuresta kuormasta, unen puutteesta, alkoholista… Mutta kun onnettomuustutkintalautakunta saa aikanaan työnsä valmiiksi, johtopäätös on usein, että laukaisevasta yksittäisestä asiasta huolimatta onnettomuus oli monien asioiden summa.

Vaikka johtopäätös on tuo summa, silti yleensä halutaan esiin myös syy ja syyllinen. Oliko se sattuma, piittaamattomuus vain peräti tahallisuus? Päätettiinpä vastuulliseksi kuka tahansa, silti kiusallisen usein vaikuttaa siltä, että onnettomuus oli väistämätön. Myrkkyvuoto, karilleajo, epidemia tai romahdus olisi voitu estää, kun vain olisi oltu huolellisempia. Todellinen syyllinen oli kulttuuri, jonka oli annettu mädäntyä.

Jos vika oli kulttuurissa, voidaan kysyä, oliko onnettomuus sittenkään vahinko, vai tarkoituksellisen toiminnan tulos, suorastaan salaliitto. Eivätkö kaikki, jotka hyväksyivät kehnon kulttuurin, olleet osallisina todennäköisen vahingon synnyttämisessä, siis salaliittolaisia?

Kun vielä hetki sitten katselin maailmaa mediayhtiön toimitusjohtajan silmin, en voinut välttyä ajatukselta, että demokraattinen järjestelmä oli päättänyt ampua itseään polveen, ei vain kerran, vaan useita kertoja peräkkäin, ja piti silti lopputulosta vahinkona. Lehtitilausten vieminen arvonlisäverolle keskellä digimurrosta söi murhaavasti lehtitalojen sisältötuotannon resursseja ja vahingoitti niiden investointikykyä. Valtionmonopoli Itella/Postin keskittyminen Venäjän pakettiliikenteeseen kotimaisen postinjakelun sijasta teki siitä hädän hetkellä kalliin ja epäluotettavan yhteistyökumppanin. Kun Yleisradion verotulot samaan aikaan sementoitiin ennennäkemättömälle tasolle ilman kunnon keskustelua yhtiön tehtävästä, todistimme merkittävää viestintävallan uusjakoa valtion hyväksi.

2010-luvulla? EU-Suomessa? Mitä oli tapahtumassa?

Vaikka toimenpiteet olivat kuin shokkidoktriinikäsikirjasta – radikaalit poliittiset muutokset on syytä toteuttaa suuren hämmennyksen keskellä – niin en usko, että kysymys on ollut aktiivisesta salaliitosta, vaan pikemminkin väärästä tilannearviosta, huonoista neuvonantajista sekä rakenteesta, jossa kenenkään tehtävä ei ole katsoa moniarvoisen yhteiskunnan etua.

Helsingin Sanomien haastattelussa viime kesänä sanoin, että edellä mainitut yhteiskunnan otteet media-asioissa saattavat jälkikäteen näyttää salaliitolta. Sen seurauksena Michael Franck Franck Mediasta pyysi minut mukaan valmistelemaan tv-dokumenttia, joka peilaa suomalaisen median nykytilaa ja julkisen vallan viestintäpäätöksiä. Yhteistyön tuloksena syntyvä Ylen suuri tehtävä -dokumentti esitetään maaliskuun 15. päivä MTV3-kanavalla. Nyt on avattu hankesivu, jolta voi katsoa dokumentin traileria ja ladata elokuvan taustamateriaaliksi kirjoittamaani samannimistä raporttia. Dokumentille on avattu myös Facebook-sivu ja Twitter-tili niitä varten, jotka haluavat seurata, kuinka keskustelu etenee ja ehkä osallistuakin siihen.

On hirveän vaikea käydä yhteiskunnallista keskustelua polarisoimatta sitä. Kaikki on niin paljon helpompaa, kivempaa ja mitattavampaa, kun voi olla puolesta tai vastaan. Yleisradion tapauksessa jätti-Yle vai pikku-Yle on kuitenkin hedelmätöntä poterosotaa. On kysyttävä, mitä medialle on tapahtumassa ja mikä on yhteisen Ylen tehtävä sen keskellä. Entä mikä on kaiken muun tarjolla olevan median tehtävä? Entä minkälaisilla päätöksillä tuemme mahdollisimman tervettä keskustelukenttää? Se on vaikeaa, mutta on yritettävä.

Ylen suuri tehtävä on nimenomaan keskustelunaloite. Huonoa kulttuuria – siis sellaista, joka johtaa onnettomuuksiin – on tehdä puutteellisesti valmisteltuja päätöksiä toinen toisensa perään, sulkea silmät niiden yhteisvaikutuksilta ja kieltäytyä käymästä keskustelua niiden perusteista.