[vc_row][vc_column][vc_column_text]Entä jos ainoa todellinen omaisuutesi menettäisi arvonsa ja samalla sinä terveytesi? Entä jos tämä johtuisi viranomaismääräyksistä? Jos omistat omakotitalon tai suunnittelet sellaisen hankkimista tai rakentamista, nämä kysymykset eivät ole ihan pöhköjä.

Pientalojen rakentamismääräykset ovat viime vuosina kiristyneet rajusti, ja käytännössä lainsäädäntö sallii nykyisin vain paksusti eristetyn, muovilla umpioksi teipatun ja koneilla hengityskelpoisena pidettävien talojen rakentamisen. Tällainen talo on energiatehokas ja turvallinen asua, jos laitteeet ovat jatkuvasti huippukunnossa ja rakennustyön laatu erinomaista. Mutta kuinka monella on kokemusta kodinkoneista, jotka toimivat aina ja rakennusmiehistä, jotka tekevät ensiluokkaista työtä? Jos kaikki ei ole kunnossa, talo saattaa olla on asujien terveydelle ja omille rakenteilleen vaarallinen – ja sijoituksena pommi.

En väitä, että uudet omakotitalot ovat kelvottomia, mutta niihin sisältyy selkeitä riskejä ja määräysten takia kaikkiin samoja riskejä. Arkkitehti Kimmo Lylykangas, Suomen ehkä kokenein energiatehokkaiden talojen suunnittelija, sanoi hiljattain, ettei ole vielä törmännyt talotekniikkaan, jonka kanssa ei syntyisi ongelmia. Ympäristöministeriön tutkimuksen mukaan joka toisen suomalaiskodin sisäilma on liian kosteaa. Suomen Kuvalehti laski hiljattain, että sisäilmaongelmat aiheuttavat vuosittain kolmen miljardin euron kustannukset.

Jatkossa ongelmat saattavat hyvinkin pahentua. Koko maan näkökulmasta saman riskin toistaminen talosta toiseen on häkellyttävää. Riskiä voitaisiin jakaa, jos kilpailevien ratkaisujen kehittäminen sallittaisin, siihen jopa kannustettaisiin, mutta ne on pyritty kitkemään mahdollisimman tehokkaasti.

Fiskarsin ruukkikylään valmistuu helmikuun aikana Suomen ensimmäinen K3-talo, joka on Suomen Kulttuurirahaston ja Fiskars Oyj:n yhteinen ponnistus yhden totuuden haastamiseksi (toinen valmistuu pian Närpiöön). Talossa on muovittomat massiivipuuseinät ja painovoimainen eli perinteinen ilmanvaihto. Rakenteisiin on asennettu nippu antureita, jotka mittaavat talon toimintaa. Lähivuosina kuulemme, kuinka tehokas, turvallinen ja terveellinen se on, vai onko. Joka tapauksessa on arvokasta, että tästä otetaan selvää.

Tarina K3-talon synnyttämisestä on suomalaista innovaatiohistoriaa – eli tarina siitä, kuinka mielipuolisen työlästä toisinajattelu on. Vakiintuneella toimialalla se vaatii suurta jääräpäisyyttä ja syvät taskut.

Kaikki alkoi kymmenen vuotta sitten, kun juttelimme rahaston tuoreen asiamiehen Antti Arjavan kanssa rakentamiseen liittyvässä luentotilaisuudessa ja hän pohti ääneen: ”Onko mitään, mitä rahasto voisi tehdä suomalaisen arkkitehtuurin hyväksi?” Muutamia vuosia myöhemmin autoin samaan pöytään Kulttuurirahaston ja Fiskars Oyj:n edustajat. Muotoilutuotteistaan ja ruukistaan tunnetulla Fiskarsilla oli joukko tontteja luonnonkauniissa perinteisessä ympäristössä ja siksi mielessään kysymys, kuinka noille tonteille olisi viisasta rakentaa. Teollinen valmistalo (joita uusista taloista tuossa vaiheessa oli 68%) kun pistää perinteisessä ympäristössä helposti silmään kuin karvanopat Jaguarissa. Rahastolla puolestaan oli varaa ja halua miettiä suomalaisen rakentamisen arvoja ja tulevaisuutta.

Great Point tuotti rahastolle ja Fiskarsille esiselvityksen, joka arvioi mahdollisuuksia päivittää sodanjälkeisen rintamamiestalon henkinen idea 2000-luvulle. Rintamamiestaloja suunnittelivat toisen maailmansodan aikaan ja jälkeen maamme ykkösarkkitehdit ja ne vastasivat suomalaisten silloisiin tarpeisiin: talot olivat nopeita ja edullisia rakentaa, tehokkaita asua ja soveltuivat sen ajan uudelle asumisen perusyksikölle, ydinperheelle.

Vuonna 2008 83% suomalaisista halusi edelleen asua omakotitalossa, mutta vain 50%:lla oli siihen mahdollisuus. Hinnat olivat karkaamassa, ilmastonmuutos oli totta, yhdyskuntarakenteita haluttiin tiivistää ja perhekokojen raju vaihtelu haastoi perinteisen standardoidun omakotiajattelun. Kun vielä tiesimme, että uusista pientaloista vain häviävän pieni prosentti oli korkeakoulutettujen arkkitehtien suunnittelemia, tuntui luontevalta kysyä, voisiko arkkitehtiosaamisen palauttaminen pientalorakentamiseen nostaa sen laatua. Oliko ilmastonmuutos uusi rintama, joka vaati oman talon? Voisiko parhaiden asiantuntijoiden ja tehokkaimpien tuotantokoneiden yhteistyö olla ratkaisu?

Näin syntyi K3-talohanke. Nimi tulee sanoista kaunis, kestävä ja kohtuuhintainen. Ajatus oli, että Kulttuurirahasto maksaisi talomallien arkkitehtisuunnittelun ja niitä rakennettaisiin edustava otos Fiskarsin tonteille. Great Point palkattiin hoitamaan valmisteluvaiheen projektijohtoa. Jo tässä vaiheessa Kulttuurirahasto päätti, että se ei järjestäisi arkkitehtikilpailua, koska niissä arkkitehdit lopulta päättävät keskenään, mikä on parasta. Sen sijaan rahasto halusi tilata joukolta suunnittelijoita piirrokset, jotka olisivat vapaasti jaossa hankkeen sivuilla.

Kävimme läpi joukon Pohjoismaiden parhaita arkkitehtitoimistoja, erityisesti sellaisia, jotka olivat kunnostautuneet energiatehokkaiden talojen suunnittelijoina ja valitsimme lopulta niistä kahdeksan kehityskumppaneiksi. Myöhemmin hankkeen jo ollessa käynnissä rahasto päätti, että kaikkien talojen oli oltava niin kutsuttuja ”luomutaloja” eli rakenteiltaan kosteutta läpäiseviä, ilmanvaihdoltaan painovoimaisia ja lämmitystavaltaan vähäpäästöisiä. Teknotaloja kun kehitettiin jo muutenkin.

Ensimmäisestä yhteydenotosta arkkitehteihin kului kuusi vuotta kunnes ensimmäinen talo on nyt valmis. Mitä projekti opetti?

Vaikka asia on ajassa, asiantuntijaosaaminen eivät välttämättä ole

Pyrimme valitsemaan ennen kaikkea arkkitehteja, joiden esteettisestä taidosta oli näyttöä, mutta myös halusta ratkaista ekologisia suunnitteluhaasteita. Kun saimme piirustukset, jouduimme kauhuksemme huomaamaan, että ekologinen osaaminen oli usein tasoa: ”Se on puusta, eikö se riitä?” Jopa suunnittelijat, jotka mainostivat itseään nimenomaan ekologisen rakentamisen osaajina ja joita oli palkittu tästä, tekivät ehdotuksia, jotka olivat aivan perussääntöjen vastaisia: suuria turhia lämmitettäviä tiloja, energiatehottomia ikkunaratkaisuja, kalliita muotoja. Ehdotuksissa estetiikka voitti ekologian miltei 6–0.

Opetus: Varmista, että asiantuntija haluaa ratkaista sinun ongelmaasi etkä sinä ole ratkaisu hänen ongelmaansa.

Mitä suurempi markkinaosuus sitä vähemmän halua muuttaa markkinoita

Työhypoteesimme oli että talotehtaat eivät juurikaan käytä arkkitehteja, koska näiden suunnittelutyö on kallista ja aikaa vievää. Ajattelimme että tämä voidaan ratkaista rahalla. Jos suunnittelutyölle löytyisi maksaja, sekä tehtaat että arkkitehdit voisivat keskittyä hyvän lopputuloksen aikaansaamiseen. Aluksi hankkeessa olivat mukana Suomen suurimmat talotehtaat, mutta opimme pian, että heitä kiinnosti lähinnä nimiarkkitehdin suunnittelema ulkomuoto, ei uudenlainen talo. Rakenteiden, eristeiden, mitoitusten tai ilmastoinnin muutokset eivät olleet mahdollisia trimmatuilla tuotantolinjoilla. Suuret toimijat putosivat pian pois ja jatkoimme pienten kanssa. Fiskarsiin nousevat talon rakennutti lopulta Fiskars itse, Vivolan toimittamista CLT-massiivipuuelementeistä.

Opetus: Jos haluat muuttaa todellisuutta, liittoudu niiden kanssa, joilla on hyvä syy muuttaa sitä

Päätöksentekoa ja riskiä ei voi irrottaa toisistaan

Virheitä saa Suomessa tehdä, kun ne tekee sääntöjen mukaan, vaikka kaikki kärsisivät. Täällä on korjattu suunnaton määrä taloja purkukuntoon ja samalla asukkaat sairaalakuntoon, vaikka (tai kun) on noudatettu korjausmääräyksiä. Mutta kun näin tapahtuu, asian hoitamiseen on prosessi: vakuutukset, oikeuskäytännöt ja niin edelleen. Kun tehdään jotakin aivan uutta, hankkeeseen sisältyvä riski on kuin ydinjätettä, jota kukaan ei halua taseeseensa. Silti se jää aina jollekin. K3-talohankkeessa tuhlattiin valtavasti aikaa, kun riskiä pelattiin suunnittelijalta suunnittelutyön tilaajalle, talotehtaalle, rakennuttajalle, pystyttäjälle, ostajalle…

Opetus: Innovaation riski on kuin Musta Pekka -kortti: se jää aina jollekin. Peli kannattaa pelata mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta voidaan keskittyä ratkaisemaan itse ongelmaa.

Sääntöjä on helpompi valvoa kuin lopputulosta

Byrokratian koko idea on vapauttaa meidät mielivallasta, luoda järjestelmä, jossa asiat tehdään sääntöjen ja sovitun prosessin mukaan. Käytännössä se kääntyy irvikuvakseen, jos säännöt estävät myönteisen kehityksen. Siksi merkittävä osa maailman uutta luovasta innovaatiosta tapahtuu vielä sääntelemättömillä toimialoilla ja tai maissa, joissa sääntely on heikkoa. Tätä on joskus kuvattu leikkimielisesti Eroomin-lailla. Tunnettu Mooren laki kuvaa, kuinka transistorien määrä mikropiirissä kaksinkertaistuu noin joka toinen vuosi ja sen seurauksena tietokoneiden teho/hinta-suhde paranee koko ajan. Eroomin (e-r-o-o-M) laki kuvaa sitä kuinka kypsällä alalla, esimerkiksi lääketeollisuudessa uusien markkinoille tulevien tuotteiden määrä puolittuu säännöllisin väliajoin, mutta kehitystyön kustannukset eivät laske vastaavasti. Yksi syy tähän on sääntely. Viranomaisia kun palkitaan sääntöjen noudattamisesta, ei lopputuloksesta. Uudet rakennusmääräykset käytännössä tekivät mahdottomaksi kaikki muut ratkaisut paitsi ilmastoidut muovipullot. Kulttuurirahaston lobbaus hieman sallivamman näkemyksen puolesta ei kääntänyt lainsäätäjän päätä. Lopulta se palkkasi yhden maan parhaista energialaskijoista laskemaan K3-talolle sellaiset tulokset, että se rimaa hipoen mahtui viranomaisten muottiin.

Opetus: Viranomaisenkin voi viedä epämukavuusalueelle, mutta vain hänen säännöillään.

On haastavaa suosia suomalaista ja innovaatiota yhtä aikaa

Yhden totuuden maassa pyritään tarjoamaan kaikille samaa. Jos haluaa tehdä toisin, pitää katsoa ulkomaille. Nyt valmistuneen K3-talon alkuperäinen ihmisläheinen arkkitehtisuunnittelu sekä sen ilmastointiratkaisu tulevat Ruotsista, hengittävä ja luonnollinen seinäelementti puolestaan Itävällasta (40-luvun rintamamiestalo sai sekin vaikutteita Japanista, Saksasta ja ennen kaikkea Yhdysvalloista). Jos K3-talo toimii ja sille syntyy kysyntää, tuotantoa toivottavasti siirretään Suomeen.

Opetus: Innovatiivinen ajattelu tulee usein ulkopuolelta, niin yrityksen kuin maankin.

Suomalaiset omakotialoitukset ovat nykyisin noin 6000 taloa vuodessa, mikä on alle puolet vuoden 2008 tasosta. Tärkeimpiä syitä laskuun lienevät suomalainen talousahdinko ja tonttipula kasvukeskuksissa, mutta todennäköisesti myös trendeillä on vaikutusta. Onko ala ollut hereillä? Pieni luomutalo hyvien yhteyksien päässä voisi herättää kasvavaa kiinnostusta, kun taas näyttävä teknovilla peltomaisemassa taitaa olla menettämässä suosiotaan.

Suomessa energiatehokasta asumista on pyritty kehittämään ennen kaikkea viranomaismääräyksillä. Taloilta vaaditaan energiatodistuksia, joita edes asiantuntijat eivät osaa laskea ja jotka eivät lainkaan ota huomioon sitä, miten taloa käytetään. Uudet energiamääräykset ovat samanlaisia: ne keskittyvät laskennalliseen energiatehokkuuteen jossakin hetkessä, mutta unohtavat koko talohankkeen elinkaaren, sen terveysriskit ja sen kuinka talossa tosielämässä asutaan.

Suomen ensimmäisen K3-talon harjannostajaisissa viime joulukuussa puhunut arkkitehti Lylykangas harmitteli sitä, kuinka rakkaus määräyksiin ja matematiikkaan hämärtää itse tavoitteen: ”Meillä suomalaisilla on sellainen käsitys, että jos lääke ei maistu pahalta, se ei ole kunnon lääke. Rakentamisessa lupamenettelyä ollaan kuormittamassa ja laskentaa lisäämässä entisestään. Samalla käsiin räjähtävä sisäilmaongelma sivuutetaan kokonaan. Nyt pitäisi kysyä, ohjataanko suomalaista rakentamista luonnon ja ihmisen kannalta tärkeillä tavoitteilla, vai raskailla yhden totuuden viranomaisratkaisuilla?”

K3-talo sekä kysyy että yrittää vastata. Mittarit ja asukkaat kertovat aikanaan, miten kävi.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/1″][divider line_type=”No Line” custom_height=”60″][vc_column_text]

TARVITSETKO TUKEA
SISÄLTÖRATKAISUJESI KEHITTÄMISEEN?

[/vc_column_text][divider line_type=”No Line” custom_height=”25″][contact-form-7 id=”515″][/vc_column][/vc_row]